Rockin kapina on kuollut, on todettu aikoja sitten. 50-luvulla kapina kohdistui rock’n rollia kuunnelleitten nuorten vanhempiin, jotka eivät ymmärtäneet ja täten eivät suostuneet hyväksymään musiikkia ja sen mukanaan tuomaa kulttuurillista elämäntapaa.

Jostain 60-70-luvun vaihteesta Suomessa (Neuvostoliiton naapurina) rockin kapina haluttiin julkisesti kytkeä vasemmistolaiseen yhteiskuntakritiikkiin. Joka mentaliteetti on vieläkin olemassa, vaikka voimiensa tunnossa ainakin 90-luvun alkuun asti kun punk- ja uusi aalto-musiikin aallonharjat olivat laantumassa ja sotkeutumassa valtavirtaan. Kuten Miss Farkku Suomi-elokuvan päähenkilö Väldekin toteaa ”punkkareiden olevan vasemmiston talutusnuorassa”. Muistan J. Karjalaisen todenneen jossain haastattelussa vaivaantuneensa, kun toimittajat kyselivät että mikä on hänen musiikkinsa ”yhteiskunnallinen sanoma”. Sillähän kun ei ole merkitystä, ihmisiä koskettavien laulutarinoiden tuottamisessa.

Jonkinasteista sosialistista vallankumousta myös musiikin avulla halajavat halusivat siirtää sivuun rockin olennaisimman pointin: soittaa ja pitää hauskaa. Siinä sivussa myös maskuliinisen itsekkään tavoitteen ”saada naisia ja rahaa”. Minkä sisäänrakennetun hedonismin jo Anja Kauranen osuvasti totesi kirjassaan ”Sonja O. kävi täällä”. Nämä muut tavoitteet ovat aina leikanneet läpi rockmusiikin, sitä julistavinta yhteiskuntakriitikkoa myöten. Ja mikäs siinä, sehän on vain rehellistä ja tervehenkistä.

Pate Mustajärvi totesi hiljattain nykynuorten konservatiivisuudesta, että olisiko se sitten kapinan muoto, ”vapaamielisempiä” vanhempiaan kohtaan. Voi olla.

Jos rockista kapina onkin kuollut, niin yhdessä asiassa sen toivoisin vielä viriävän. Musiikintekijät ovat nykyään melko riippuvaisia radiosoitosta, kun fyysisten äänitteiden myynti on vähenemässä ja suorasoitosta (Spotify tms.) saadut korvaukset ovat minimaalisia. Radiotoiminnan vapauduttua ja kaupallistuttua ovat tilalle astuneet formaatit. Television musiikkiohjelmat ja laulukilpailut noudattelevat näitä samoja formaatteja ja stailausta. Tuntuu siltä, että autossa radion aukaistessa kaikki mainosten (ja toimittajien älyvapaan hölötyksen) väliin pakollisesti soitettu musiikki suppenee kohden samaa setärock-iskelmää. Tätä samaa on ruvennut apinoimaan veronmaksajien kustantama YLE. Kun ei muuta uutta ole keksitty, on ruvettu sekoittamaan genrejä toisiinsa. Vain elämää ja vastaavat formaatit ovat suosittuja mutta epäilen että muutaman vuoden päästä sekin kaivo on pohjaan ammennettu.

Mistä siis löytyy se radioasema, joka on valmis ottamaan riskejä,”toimituksellista kunnianhimoa” (kuten Jake Nyman joskus asian ilmaisi) – kun ajatellen kuinka paljon erilaista musiikkia ja tyylejä maailmaan mahtuu ja kuinka minimaalinen osa siitä formaattiradioissa soitetaan.