Tämä blogi on kooste uskontokriittisestä ajattelustani. Ajatteluni sivuaa raamattukritiikkiä mutta enemmän sitä, miten uskonnollisuuden/uskoontulon kokemuksen voisi selittää ja miten kristinuskon ja kirkon asemaa ylläpidetään mielikuvien ja älyllisen epärehellisyyden avulla. Kuinka kirkon lonkerot ovat edelleen syvällä yhteiskuntamme rakenteissa. Blogini koostuu seuraavista osista:

 

1.Jeesuksen jumalallinen olemus?

2.Uskonnollinen kääntymys itsesuggestiota ja plaseboa

3.Johtaako uskonnottomuus moraalin loppuun ja kaaokseen?

4.Kuinka kirkko ja uskonnollisuus peittelee motiivejaan

5.Uskonnollisuus häviää kuin paperiset puhelinluettelot ja videovuokraamot

6.Onko uskonnottomalla toivoa?

  1. Lisää aiheesta

 

1.Jeesuksen jumalallinen olemus?

 

Luterilaisen kirkon jäsenyyttäni hatarasti kannatteli vuosikymmenet ajatus siitä, että vaikka Raamatun Vanhan testamentin kertomukset ovat paljolti satua ja legendaa, nykypäivälle epäkuranttia juutalaisen paimentolaiskansan perinnettä ja moraalisääntöjä, niin kertomukset Jeesuksesta sentään jotain osoittavat, ”silminnäkijätarinoina”. Tämä varmasti johtui siitä samasta mistä tapakristittyjen valtaosalla, ettei olla viitsitty perehtyä tarkemmin tarinoiden taustalle, mitä nyt nukuttiin koulun uskontotunneilla, käytiin rippikoulu ja joskus kirkossa aikaa tappamassa. Näiden asioiden jättämättä mitään vaikutusta. Uskontotieteilijät ja teologitkin ovat jo pitkään tutkineet ja tietoa löytäneet.

Mihin ihmeet ovat kadonneet, voisi ainakin kysyä. Siis jos niitä Raamatun tarinoissa vilahtelee tämän tästä, niin yhtään ihmettä en ole elämässäni ollut todistamassa. Eikä kukaan muukaan siten, että olisi voitu kiistatta todistaa, ettei joku luonnollinen syy voisi olla taustalla. Se, että joku uskovainen tai foliohattu väittää kokevansa ihmeitä tämän tästä, on uskonnollista vakaumusta myötäilevä mielipide, eikä sillä sinänsä mitään todistusarvoa. On olennaista erottaa fakta ja mielipiteet toisistaan, ja tätä mediakaan ei osaa aina tehdä.

 

Jeesuksen ihmeteot. Luettelo löytyy Wikipediastakin. Esim. sairauden parantamisia, kuolleista herättämisiä ja pahan hengen karkottamisia väitetään tapahtuvan karismaatikkojen kokouksissa nykyäänkin, mutta niissähän on kyse haltioitumisen aikaansaamasta plasebosta tai suggestiosta joka esim. poistaa kivut. On tutkittu, että kivut ja säryt palaavat ilman yhtään pysyvää paranemistulosta. Jos se on plaseboa ja suggestiota nykyään, miksei antiikin aikanakin? Pahoista hengistä puhuminen on loukkaus oikeasti mielenterveysongelmaisia ja näitä hoitavia ammattilaisia kohtaan (vihapuhe on siis oikeutettua, kun se on uskonnollisessa kontektissa). Vedet viiniksi, viidentuhannen miehen ruokkiminen ja kalasaaliin monistaminen voivat olla taitavia silmänkääntötemppuja. Hopearaha kalan sisällä voisi olla yksi temppu aloittelevan taikurin oppikirjasta. Lopuksi voi todeta kaikkien ihmetekojen osalta, että ne voivat olla täysin keksittyjä tarinan höysteeksi.

 

Evankeliumien todistusarvo. Olen lukenut jonkin verran asiaan liittyvää kirjallisuutta ja tutkimuksia. On ilmeistä, että evankeliumit keskenään ovat ristiriitaisia, jopa niissä ydinkohdissa, kuten Jeesuksen lopunajan tapahtumat. Voihan toki olla, että eri silminnäkijät muistavat asiat vähän eri lailla, mutta kertomuksista ensimmäinen on kirjoitettu, oliko 70 vuotta väitetyn Jeesuksen kuoleman jälkeen. Eiväthän ne mitään silminnäkijäkertomuksia silloin ole, tai ainakin muistot on pahasti rapistuneet ja värittyneet. On vahvasti epäilty, että osia kirjoituksista on lisäilty jälkeenpäin, irrallaan Jeesuksen sanomisista, esim, lähetyskäsky tai taivasten valtakunnan tulo. Näistä epäkohdista löytyy luetteloita netistä. Lisäksi on ilmeistä, että ns. vapahtajamyyttiä on kerrottu antiikin ajan kulttuureissa (esim. mithralaisuus) jo vuosituhansia ennen evankeliumien tapahtumia. Lisäksi Vanhan testamentin ennustukset juutalaisten kuninkaasta. En voi uskoa, että olisi täysin sattumaa että kertomukset noudattelevat näitä myyttejä. Voi siis olla, että Jeesus-niminen matkasaarnaaja on vaeltanut noina aikoina kuvailluissa paikoissa, ehkä jopa useampikin, mutta hänen jumalallisesta olemuksestaan ei ole mitään todistusaineistoa.

 

Älyllinen epärehellisyys. Papit saarnoissaan tai mediaesiintymisissään eivät tuo esiin näitä epäkohtia, vaikka niistä tietäisivätkin. Sen sijaan puhutaan jumaluskon abstrakteilla käsitteillä, jotka eivät todista muuta kuin myyttien ja uskomusten ylläpitämistä. Käsitteitä kuten sielu ja synti ei tarvitse olla edes olemassa (rikoksia ja moraalittomia tekoja tietysti kyllä). Harmittaa kun piispa ärähtää lehdessä loppiaisen ja helluntain siirron vakavista seurauksista tai antaa ymmärtää, että pyhyys ja moraali eivät voi toteutua ilman kristinuskoa, ilman luterilaista valtionkirkkoa. Vaikka jokainen tietää, kun vähän ajattelee, että hyvää voi tehdä ilman uskonnollisuuttakin yhtä hyvin, eivätkä uskonnottomat potki mummoja kadulla. Pelottelee kuolemansynneillä aiempien vuosikymmenien pelottelutaktiikan tapaan. Minusta tämä on kirkon viimeisiä yrityksiä yrittää pitää tapakristittyjen massa kirkon jäsenenä ja se onnistuu siksi ettei itse viitsitä ajatella asioita pidemmälle, ottaa niistä selvää.

 

Huomaan tekstissäni vilahtelevan sanan todistusarvo. Se että asiat olisivat menneet Raamatun kuvailemalla tavalla, ei kovin todennäköiseltä tunnu. Miten fakta ja fiktio ovat iloisessa sekamelskassa tässä kontekstissa voidaan nähdä esimerkiksi siitä, miten ns. Torinon käärinliinoista on juuri uutisoitu. Ja esim. teologiassa jota tieteeksi kutsutaan.

2.Uskonnollinen kääntymys itsesuggestiota ja plaseboa

 

En ole koskaan kokenut valtavan ”hurmoksellisia” uskonnollisia tunteita taikka voimakasta tarvetta niihin. Ei koskaan suurta humausta tai euforiaa joka loisi minulle varmuuden, "tiedon" Jumalasta. Edes rippikoulussa. Edes pienempää. Lapsena tosin saattoi ajatella, että mitäs se Jeesus temppuilee, kun pisti ukkosen tai vastaavaa. Koulu hoiti indoktrinaationsa.

Olen silti kuullut kehotuksia ”Anna Jeesuksen tulla sydämeesi” tai vastaavaa. Ovella ovat Jehovat soitelleet ovikelloa sekä jakaneet uskonnollisia lippulappuja postilaatikkoon. Kohteliaasti olen kieltäytynyt tarjouksista. Jouduin kerran erehdyksessä keskelle herätyskokousta Oulun jäähalliin –tunsin tarvetta poistua paikalta välittömästi, sillä touhu näytti kaoottiselta, mielenköyhien puuhalta. Kieltäytyessäni, kritisoidessani minulle on sanottu, että haluan kapinoida Jumalaa vastaan. En silloin osannut sanoa mitään, nyt tosin sanoisin, että miten voin kapinoida jotain sellaista vastaan, jota ei ole olemassa, todennäköisesti. Mormonipoikien koputtaessa kylkeen meinasin todeta, että mormonikirkon perusteet ovat lahkon perustajan laatimaa sepitettä, mutta maltoin mieleni.

Fundamentalistien uupumattoman innon vallassa tehdyt tarjoukset ovat tuntuneet vaivaannuttavilta. Eräs tuttavani oli jopa kirjoittanut postilaatikkoonsa: ”Ei mainoksia, ei ilmaisjakelua eikä uskonnollista saastaa”. Jos itse laittaisin noin, niin loukkaisinko mahdollisesti uskonnollista naapuriani? Loukkaisinko uskonnonvapauslakia?

Havaintoja uskoon hurahtaneista on kertynyt. Käyttäytymisessä on minusta tiettyjä tyypillisiä, toisista yhteyksistä tuttuja piirteitä. Epäilen uskoon tulon tarkoittavan jonkinlaista itsesuggessiivista tilaa, esimerkiksi juuri silloin kun ihminen kokee itsensä tosi pieneksi, ahdistavassa elämäntilanteessa, kriisissä, vakavassa sairaudessa tms. Mitä tulee toteamukseen "hurahti uskoon", vaikken lääketieteen ekspertti olekaan, niin epäilen sen olevan psykoottinen tila ts. sukua aivotoiminnan/mielenterveyden muutokselle. Ei suotta puhuta "hihhuleista". Aiheuttaja ihminen itse. Tai suggestiivinen toinen ihminen - televisiosta tuttujen esimerkkien mukaan joitain ihmisiä on valtavan helppo hypnotisoida.

 

Sen sijaan että Jeesus leijailisi taivaalta ja marssisi sydämeen, voisin epäillä, että eri syistä herkistyneesssä mielentilassa kokija voi luoda tilauksen uskoontulon tunteelle. Tilanteessa jossa mihin tahansa oljenkorteen tartutaan tuomaan lohtua ja uskoa tulevaisuuteen. Se, että jos ihminen turvautuu rukoukseen, kun tajuaa lopun olevan lähellä, ei tarvitse todistaa jumalasta, vaan ihmisen itsesuojeluvaistosta. Television ennustajaeukot ajavat tuota samaa asiaa, ohjelmissa Astral-TV jne. Samaa poppamiehen virkaa ajavat vaikkapa herätyskokousten karismaattiset suggestiiviset puhujat

Uskoon tulo vaatii altistamisen, käännyttäjän joka voi olla ihminen tai uskonnollinen informaatio, materiaali. Itsekseen uskoon tulleita tuskin on. Haltioitumisen kokemuksen. Usein se vaatii myöseristäytymisen arkiyhteiskunnasta, häiritseviltä virikkeiltä. Tällä pyritään, että ihminen riisuu rationaalisen ajattelunsa, viestille vastaanottavaiseksi. Epäily tai vastaväitteet sivuutetaan, vaiennetaan. Sama taktiikka jota esim. puhelinmyynnissä käytetään. Rippileirillä hurahtaneen olen kokenut, istui koulun pihalla lumihangessa miettimässä syntyjä syviä. Luki kai sittemmin papiksi. Teini-iän hormonaaliset muutokset saattavat nekin edesauttaa uskoon tulon altistukselle. Tai sitten se vaatii massasuggestiivisen herätyskokouksen, manipuloivan toisen ihmisen, jolla on psykologista silmää toisen lohduttamisessa. Jehovien tarjoutuessa keskustelemaan ovelta ovelle, kyse ei itse asiassa rakentavasta keskustelusta vaan heidän itsekkäästä tarpeestaan kääntää minut uskoonsa. Kun ollaan kahden kesken, sinä kahta käännyttäjää ”vastaan”. Jossa keskustelun lähtökohta on heidän ehdoillaan, heidän rajalliseen ymmärrykseensä mahtuvien maailmanselitysten parissa, lippulapuissa kuvattu paratiisi päämääränä. Pikku hiljaa kaikessa rauhassa uskonvakaumuksestaan vakuuttuneitakin varmaan on, mutten niihin ole törmännyt. Juuri sain lukea, että teologisen tiedekunnan eksegetiikan kursseilla päinvastoin opiskelijoiden lapsenusko voi saada suuren kolauksen.

 

Motiivi käännytyksessä, uskoontuloon saattamisessa? Onko se pelastuksen pyrkimys vai valta toiseen ihmiseen? Manipuloida tämä ajattelemaan samaan tapaan kuin itse? Altistaminen voi olla myös alistamista.

Uskoontulo näyttää toimivan ns. intuitiivisesti ajattelevien henkilöiden kohdalla. Joilla onvaatimattomampi koulutus, yleissivistys, ymmärrys maailmasta ja vaikkapa luonnontieteistä. Uskonnollisuus kun näyttää leviävän eniten köyhissä maissa. Syy taas siihen, miksi professori, lääkäri tai solubiologi pitää kiinni uskomuksesta, että evoluutio on valetta ja maapallo noin 10000 vuotta vanha, voi olla kognitiivinen dissonanssi sekä kompartmentalisaatio. Puhumattakaan heidän opetuslapsistaan, jotka copypasteavat säännöllisesti kuin kausiflunssa, US Puheenvuoroonkin ”fundamentalisti-akateemisten” toteamuksia evoluutiosta tai avioliitosta.

Sanotaan että pitäisi suvata. Että anna uskisten toimia, mitä se mua häiritsee. Kieltäydy kohteliaasti. Ota lehdykkä vastaan ja laita se paperinkeräykseen jos et halua lukea. Kuitenkin Raamatussa on lähetyskäsky, joka on käsky eikä kehotus levittää uskontoa. Manipulointipyrkimyksen takia harmitonta käännyttäminen ei minusta ole, voisin puhua jopa lievästä henkisestä väkivallasta. Esimerkiksi helvetin tulilla pelottelu. Tai tulkinta, että mikä tahansa uskontokritiikki on rienausta, uskovaista loukkaavaa tai jopa uskonnonvapauslain vastaista. Riippuu siitä, kuinka herkkä altistuksen kohteeksi joutunut ihminen on. Kun toinen kuvittelee jollakin jumalan valtakirjalla tarjoavansa minulle ajatusmallia, joka jyräisi oman käsitykseni kategorisesti huonompana. Ehkä luterilaiset teologit ovat lähetyskäskyn virtaviivaistaneet nyky-yhteiskuntaan, koska papit eivät tyrkytä uskontoa silloin kun kanssaan juttelee. Tajuavat, että tuputtaminen ja manipulointi vain ajaa ihmisiä kauemmaksi.

 

Tai sitten olen pahasti erehtynyt, paholainen tekee töitään. Että Jeesuksen voi tosiaan tilata kädet ristimällä asustamaan rintakehäänsä. Että pitäisi vain kuopia pois tieltä kaikki epäilys. Epäily on osa minua, eikä taida itsestäni lähteä. Sitä paitsi sydämestä puhuminen peilaa Antiikin ajan paimentolaisten virheellisiä käsityksiä ajattelun sijainnista siellä. Vaikka se nykyään selitettäisiinkin symboliikaksi. Tulkoon jokainen uskossaan autuaaksi?

 

3.Johtaako uskonnottomuus moraalin loppuun ja kaaokseen?

 

Aukotonta vastausta otsikon kysymykseen en tiedä, mutta näyttää siltä että luterilaisessa valtionkirkossa toimivilta vihjailuja asiaan liittyen näyttää löytyvän, mikäli esimerkiksi silmäilee kannanottoja päivälehdissämme.

Kolumnissaan ”Pappilasta politiikkaan” piispa Matti Repo mm. toteaa, että: ”Uskon vaikutusta ei voi eikä pidä kieltää politiikasta. Se on voimanlähde oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja rauhan rakentamisessa. Kovin heikosti informoituja ja kapeakatseisia ovat nettipalstojen puheenvuorot, joissa mutkattomasti vaaditaan ”kirkon eroa valtiosta” tai väitetään ”uskonnon olevan pahasta”. Eivätkö oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja rauha sitten voi toteutua uskonnottomilta? Onko uskon merkitys perusteltu siitä artikkelissa mainitusta syystä, että Britannian tuleva pääministeri on papin tytär?

 

Turun Sanomien artikkelissa väliotsikoidaan ”HYVINVOINTIYHTEISKUNNAN JUURET LUTERILAISUUDESSA”. Turha luterilaisuuden merkitystä yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme on kyseenalaistaa, mutta yhtäläisyysmerkkien vetäminen luterilaisuuden ja hyvinvointiyhteiskunnan välillä häiritsee tässäkin. Vaan ehkäpä muuta tavallisen tossuntallaajan ei näistä asioista tarvitse omaksuakaan. Luottaen siihen, että lausuntojen takaa löytyy se tarvittava syvempi viisaus ja perustelut?

 

Sopii vain ihmetellä, kuinka hatarin perustein, epäkunnioittavasti auktoriteettiinsa nojaten, piispat ja papit julkisissa kannanotoissaan uskonnottomien ajatukset ja vaatimukset esim. valtion ja kirkon erottamisesta teilaavat. Uskonnottoman perustelut saatetaan luonnehtia ”ohimeneväksi muoti-ilmiöksi”. Niitä ei kovinkaan ”mutkattomia” perusteita kritiikille löytyy yllinkyllin, jos viitsii ottaa selvää.

Onko luterilaisen valtionkirkon säilyttäminen tae siitä, ettei moraalimme katoa ja yhteiskunta ajaudu kaaokseen? Se, että uskonnossa puhutaan elämänarvoista ja etiikasta näyttää johtavan harhaan, ettei uskonnottomalla voi olla osaa eikä arpaa näissä asioissa. Tiedetoimittaja Marko Hamilon mukaan ihmisen moraalista ei voi vetää suoria yhtäläisyysmerkkejä uskonnollisuuteen. Samoin muistan professori Esko Valtaojan vastineen Päivi Räsäsen väitteeseen siitä, että Suomessa tarvittaisiin uskonnollista herätystä. Valtaojan mukaan väitteen voisi kääntää päälaelleen, siis että mitä uskonnollisempi yhteiskunta, sen väkivaltaisempi se on.

 

Kuten monet uskonnottomat ovat todenneet, kuulostaisi varsin huolestuttavalta se ajatus, että uskonto olisi ainoa motiivi ihmisen yhteiskunnan jäsenenä olla tekemättä rikoksia ja väkivallantekoja. Mitä hyvinvointivaltioon tulee, niin kyllä sen perustoja on luotu Valistuksen ajalla esiin nousseissa ihmisarvojen, liberalismin, järjen ja tiedon kunnioittamisessa sekä filosofien uskonnottomissa ajatuksissa.

Väite siitä, että uskonto on yksinomaan pahasta, ei ole toki kovin hyvin perusteltavissa, mutta ongelmaton ei uskonnon suhde poliittiseen vallankäyttöön ainakaan ole. Mediassa nousee jatkuvasti kohuja siitä, kuinka uskonnolliset käsitykset ovat ristiriidassa ihmisarvoa kunnioittavan yhteiskunnan kanssa. Kuten esimerkiksi Helluntain ja Loppiaisen asema arkipyhinä, kirkon ”anteeksipyyntö” homoseksuaaleille, sukupuolineutraalin avioliiton aloite, Prometheus-leirit rippikoulujen vaihtoehtoina, Suvivirren laulaminen koulujen päättäjäisissä sekä ns. indoktrinaatio koulujen uskonnonopetuksessa. Kirkon edustajat myös näyttävät pyrkivän peittämään uskonnolliset perustelut väitteilleen, koska tietävät etteivät nämä ”myy” kirkosta vieraantuneille kansalaisille.

 

Minusta näyttää, että missä tahansa kirkon parissa toimivan henkilön medialausunnossa on ketunhäntä kainalossa, eli mennään aina tavalla tai toisella valtionkirkon ja uskonnon aseman puolustamiseen yhteiskunnassamme. Siksi on kai ollut tarpeellista myös pitää yllä käsitystä, että uskonnoton ”vaihtoehto” on tie moraalittomuuteen ja kaaokseen. Varsinkin kun kyse on kirkon vallasta, poliittisesta vallankäytöstä, joka sinänsä on hyvin maallinen asia.

Uskontoon liittyvät konfliktit ja somekohut tuskin ovat hiipumaan päin ja parhaimmillaan saavat itse kunkin meistä miettimään ennen pitkää syvällisesti omaa suhdettaan aiheeseen.

4.Kuinka kirkko ja uskonnollisuus peittelee motiivejaan

 

Luterilaisen kirkon asema yhteiskunnassamme on muutoksessa. Kirkosta eroamisesta uutisoidaan ja keskustellaan säännöllisesti, samoin kuin uskonnonopetuksen asemasta (verrattuna elämänkatsomustietoon) peruskoulussa keskustellaan. Keskustelujen asetelma on sama, eli pannaan kirkon kantaa ja asemaa puolusteleva teologi tai pappi vastakkain uskonnottoman tai ateistin taustan omaavan asiantuntijan kanssa, toimittajan toimiessa tuomarina.

 

Eroamiskeskustelussa painotetaan kirkon asemaa palvelulaitoksena, eli vähäosaisista huolehtimisessa, parisuhdeneuvonnassa ja vaikkapa lasten päiväkerhotoiminnan järjestäjänä. Luterilaisen uskonnon kouluopetuksessa sen sijaan perustellaan, että annetaan koululapsille oman kulttuuritaustan (uskonnollisen, vaikkei sitä sanaa mainita) mukaista perustaa suhtautua elämän kysymyksiin eri osa-alueilla. Vaikka uskonnon kirjoissa suoraan esitetään kirjojen laatijoiden uskonvakaumukseen perustuvia väitteitä jumalasta olemassaolevana hahmona ja vaikka siitä, kuinka tämä kuulee rukoukset.

Mikä minua ko. keskusteluissa on ihmetyttänyt on se, että kirkko tuntuu vaikenevan toimintansa perimmäisistä motiiveista, mitkä käsittääkseni ovat uskonnon sanoman ylläpito ja vahvistaminen sekä lähetyskäskyn mukainen uusien jäsenten rekrytointi. Ymmärtääkseni kun pelastus ei kristitylle tule tekojen tähden tai vaikka kirkollisveron tähden, vaan uskon avulla. Ja täten koen kirkon näkökulman puolustajien ulosannin moraaliltaan arveluttavana.

Totta kai kyse on siitä, että kirkollisveron maksaja miettii, että mitä saa rahojensa ”vastineeksi”. Paljon hyviä asioita saakin, siitä ei ole kysymys. Vapaaehtoistyön osuutta ei kannattaisi myöskään unohtaa. Tai että kouluopetukselle ulkopuolelta luotujen paineiden takia joudutaan miettimään kaiken opetuksen asemaa ja painotuksia, siis myös uskonnon. Aina voi myös kysyä, miksi kirkkoon kuulumattomat osallistuvat myös uskonnon opettamisen kustannuksiin? Tai pappien kouluttamiseen?

Gallupit kertovat, että vain noin viidesosa kirkonkaan jäsenistä uskoo, niin kuin kirkko opettaa. Kirkon toiminta ei näy ns. tapakristityn arjessa muutoin kuin ehkä jouluna ja tiettyjen elämän siirtymisriittien kohdalla. Näyttää siis siltä, että kun valtionkirkon asemaa ei enää pidetä niin itsestäänselvyytenä, niin lapsi on mennyt pesuveden mukana, eli kirkon edustajat ovat joutuneet hädissään torjuntataistelussa piilottamaan uskonnolliset motiivit. Jos ei sitten kyseessä ole jonkun pr-toimiston suositus siitä, mitä asioita julkisessa keskustelussa painottaa? Vai olisiko kyseessä Troijan hevonen-taktiikka, eli kun palvelujen takia seurakuntalainen maksaa veronsa, niin voidaan sitten uskontyötä toimittaa, vaikka jäsen ei siihen niin osallistukaan. Sama motiivi kuin Jehovan todistajalla, joka soittaa ovikelloa halutakseen keskustella, kun itse asiassa haluaakin käännyttää omaan uskoonsa. Pyhittääkö tarkoitus keinot?

 

Kannattaisiko hyväksyä, ettei vedenpitäviä rationaalisia selityksiä valtionkirkon asemasta ja olemassaolosta voida koskaan saada aikaan. Tällaisen yritysten logiikka ei ole aukoton tai ne perustuvat kehäpäätelmiin. On vain ajan kysymys, milloin luterilainen kirkko joutuu luopumaan strategisista asemista yhteiskunnassamme.

Julkkis-liberaalipapin mukaan on kuulemma fundamentalistista vedota moraalisiin kysymyksiin kirkon jäsenyydestä keskusteltaessa. Kai minä olen sitten uskonnoton fundamentalisti, mutta luulisi jonkun uskonvakaumuksen omaavankin ihmettelevän nykyistä kirkon ”markkinointilinjaa”.

Yksi viimeisimmistä esimerkeistä uskonnollisten motiivien peittelystä on Aito Avioliitto-liike http://aitoavioliitto.fi/ . Liike väittää olevansa uskonnoista riippumaton, minkä harhautuksen ovat teilanneet myös kirkon piirissä toimivat Samuli Suonpää http://www.valomerkki.fi/puheenvuorot/suonpaa-raamattu-ei-ohjaa-kristittyja  sekä Anssi Tiittanen http://www.seurakuntalainen.fi/blogit/avioliittokampanjan-sisalto-ei-vakuuta/ Liike on käyttänyt ”tieteellisenä” todistusaineistona tutkimusartikkeleita, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua, samoin kuin on käyttänyt professori Tapio Puolimatka, joka tunnetaan helluntalaisliikeen aktivistina. Puolimatkan vastine johti kanteluunkin Jyväskylän yliopistossa, joka raukesi juridisilla perusteilla, ottamatta kantaa kantelun oikeellisuuteen. Kantelu liittyi tieteellisten viitteiden käsittelyn ongelmiin.

P.S. 13.1.2014 Kristillisdemokraattien Peter Östman puhui lukion uskonnonopetuksen säilyttämisen puolesta "Östmanin mielestä useat viimeaikaiset synkät kehityksen merkit, kuten mm. perhesurmat ja kouluampumiset kertovat viestiä opetuksen tarpeellisuudesta." Eli siis surmat ja ampumiset olisivat estyneet, kun tekijät olisivat istuneet kiltisti uskontotuntinsa?

5. Uskonnollisuus häviää kuin paperiset puhelinluettelot ja videovuokraamot

Kirkon ja uskonnon vaikutus yhteiskunnassamme ei ole kovin suuri. Se on paljon pienempi kuin vaikka 100 vuotta sitten. Heikolla mutta vahvistuvalla signaalilla tarkoitan sitä muutosta, mikä on tapahtumassa ihmisten henkilökohtaisessa suhtautumisessa uskontoihin ja uskonnollisuuteen. Joku tällä palstalla väitti, että uskonnollisuus säilyy, vaikka kirkot häviäisivätkin.

Mikä on uskontojen ja uskonnollisuuden asema vaikkapa 100 tai 200 vuoden päästä? Onko se vahvistunut vai heikentynyt? Veikkaisin jälkimmäistä. Heikentymistä ei taida enää estää juuri muu kuin Jeesuksen uusi tuleminen. Harmageddon vai mitä niitä kaikkia väitteitä onkaan. Tällainen vaikuttaa varsin epätodennäköiseltä. Maailman hukkuminen saasteisiin tai tuhoutuminen asteroiditörmäykseen on sekin todennäköisempää.

Uskonnottomuus on heikko, mutta vahvistuva signaali. Samaan tapaan kuin vaikkapa mustien tasa-arvo lähti toteutumaan Yhdysvalloissa 1960-luvulla tai avioliittolain muutoksen hyväksyntä Eduskunnassa kertoo muuttuvista arvoista. Uskonnot ovat joutuneet peräytymään läpi vuosisatojen, tiedon ja ymmärryksen lisääntyessä enkä näe syytä, miksi kehitys ei jatkuisi näin edelleen. Se, että tutkitusti ns, tapakristiyistä valtaosa ei usko niinkuin luterilainen kirkko opettaa, on kasvava trendi sekin.

Uskontojen ”kuoleminen sukupuuttoon” http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-2000000386683.html on todettu myös tieteellisessä tutkimuksessa, tilastoimalla uskonnottomien ihmisten osuutta länsimaissa. Eksponentiaalisesti nouseva trendi http://arxiv.org/abs/1012.1375 on samanlainen, tarkastelujaksosta ja ihmispopulaatiosta riippumatta.

Mitä tulee esim. fundamentalistien evoluutiokielteisyyteen tms. kuviteltujen näkyjen ja ilmestysten, ”uskontojen ilosanoman” saarnaamiseen tälläkin palstalla, niin ne toistavat samoja jorinoita vuosista, vuosikymmenestä toiseen. Täten lähinnä toimivat tavoitteitaan vastaan, kun tieteellisen tiedon ja sivistyksen koko ajan pikkuhiljaa lisääntyessä käy entistä enemmän selviksi, kuinka taikauskoisiin magiakäsityksiin kreationismi ja vastaavat perustuvat. Tarinat saattavat kertoa kasvavasta epätoivoisuudesta. Alitajuisesta tiedostamisesta, että peli taitaa olla menetetty? Kiinnostavuus vähenee myös juuri siksi, että väitteet pysyvät aina samoina.

Täällä on kyselty siitä, onko uskova tyhmä. Kysymys ei ole mielestäni olennainen. Olen nähnyt netissä uskonfundamentalistien skenaarioita siitä, että uskonnottomuuden edetessä uskoviin ruvettaisiin suhtautumaan aggressiivisesti, heitä alettaisiin jopa vainota. Minusta tämä on tuttua uskontoihin kuuluvaa pelkomielikuvilla kontrolloimista. Kun uskontojen asema heikkenee, henkilökohtaiset uskonkäsitykset eivät ole enää kiinnostavia kysymyksiä ja vainoamiseen ei tarvetta. Ateistien mahdollinen vahingonilo vaikkapa kirkosta eroamisen hetkellisistä nousupiikeistä, on sekin hetkellinen lieveilmiö.

On ihmisiä, jotka haluavat turvautua perinteisiin, tuttuun ja turvalliseen. Koska muuten ei mieli pysy raiteillaan moniarvoisessa ja epävarmassa maailmassa? Ja kun maailma senkun vain muuttuu, niin sitä tiukemmin ja aggressiivisemmin? Mutta näiden henkilöiden määrä pikkuhiljaa vähenee, pelkästään ns. luonnollisen poistuman kautta. Uudet sukupolvet pystyvät ottamaan maailman enemmän sellaisena kuin se on, ilman jumalia ja uskontoja. Muutos on pieni mutta vahvistuva.

Trendit eivät tietenkään sinänsä todista uskontoja oikeiksi eikä vääriksi, mutta osoittavat ettei uskontokriittisyys tai pikemminkin piittaamattomuus ole vain jonkinlainen muoti-ilmiö. Hylätään tarpeettomana, kuten paperiset puhelinluettelot tai videovuokraamot.

Ennusteeni on, että jos katsotaan asioita 200 vuoden päästä, niin uskonnolliset sisällöt ja toiminnat nähdään samantapaisena aikansa kulttuuri-ilmiönä kuin vaikka afrikkalaisten poppamiesparantajat nähdään nykyään. Historiaan jääneenä pyrkimyksenä kanavoida hyvä ja korkea moraali kuviteltujen jumalolentojen kautta.

  1. Onko uskonnottomalla toivoa?

Sanotaan, että toivoaan ei saa menettää. Onko uskonnottomalla toivoa, jos tämä toteaa että jumalien olemus mielikuvituksen tuotteina on todennäköistä? Että ”tuonpuoleista elämää” on turha tavoitella. Toivo lähtee oikeastaan jo Valistuksen ajalta 1600-luvun lopulta, jolloin järki ja tieto nostettiin arvoonsa, mystiikan ja vanhaan takertumisen edelle. Samoin kuin ihmisoikeudet ja tasa-arvo.

Toivo voi ilmetä mm. niin, että viime aikoina esiin tullut tyhmyyden ja tietämättömyyden hyväksyminen http://ylioppilaslehti.fi/2011/04/on-ok-olla-dorka/ , jopa ihannointi sekä uuspopulismi http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1472269157416 osoittautuvatkin vain vakavaksi varoitukseksi siitä, miten asiat voisivat mennä, jos faktat, totuus ja järki pannaan narikkaan.

  1. Lisää aiheesta

Kuten edesmennyt teologian tutkija Heikki Räisänen on todennut kun häneltä kysyttiin, mitä tapahtuu kun kuolee http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/heikki-raisanen-mita-tapahtuu-kun-kuolet/?shared=4762-05539098-4 : ” Eiköhän se ole siinä. Elämä ja tietoisuus päättyy. Näin arvelen, kysyttäessä – en siis ’opeta’.” Tai kuten tuntemani Jyväskylän yliopiston professori Jukka Maalampi toteaa http://yle.fi/uutiset/fysiikan_professori_uskoo_jarkeen_tiede_vapauttaa_peloista/8779269 ”Kaikki on sattumaa. Ihmiset syntyvät ja ihmiset kuolevat. Elämällä ei ole sen kummempaa tarkoitusta, mutta se ei tarkoita, etteikö silti voisi yrittää elää hyvin. Toki voi tehdä muiden ihmisten elämää paremmaksi. Mutta ei siinä sen ihmeellisempää. Ollaan vain tässä hetkessä ja yritetään ottaa siitä irti niin paljon kuin mahdollista.”.

 

Uskontokriittistä kirjallisuutta löytyy nykyään paljon, ateistit ja vapaa-ajattelijat http://vapaa-ajattelijat.fi/ julkaisevat säännöllisesti sekä hakusanalla raamattukritiikki http://www.uskontokritiikki.argumentti.fi/ löytyy. Tässä myös kirjoittajia joihin olen itse tutustunut, eli Kari Enqvist https://fi.wikipedia.org/wiki/Kari_Enqvist

, Valtaojan ja Pihkalan vuoropuhelut http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=598,  Niemelän ja Heinimäen ”Kamppailu Jumalasta” https://fi.wikipedia.org/wiki/Kamppailu_Jumalasta sekä myös uskontotieteilijä Harjulan ”Jeesus – mies myyttien takana” http://www.gaudeamus.fi/harjula_jeesus/