Totesi jo SMP:n Urpo Leppänen aikoinaan vuosikymmeniä sitten. Mielestäni väite on edelleen kovin ajankohtainen, sillä lyhyesti todettuna vaalitulos edelleen ajaa porvarillisesti elävän keskiluokan etuja, vasemmalta oikealle, siinä vasemmistopopulistisen siirtymän tehnyt Vihreät mukana. Syrjäytyneet ja raskautetut aika lailla varmaan nukkuvien puolueessa.

Edustuksellisen demokratian kriitikkona kävin kuitenkin äänestämässä, ennakkoon. Mikäli raapustamani käsiala oli sitten hyväksyttävän rajoissa, niin arvostan sitä, että homman voi hoitaa markettireissun yhteydessä, näpsäköitten nuorten valvojien avustuksella. Ja melkein pelkästään siksi, etten halua passiivisuudellani ainakaan edistää Putinin ja Janitskinin kaltaisten vaikuttajien disinformaatiosotaa.

Vihreät suurin vaalivoittaja. Satsasivat kaupunkilaiseen julkisen sektorin koulutettuun väkeen. Jotka ovat peloissaan työpaikkojensa puolesta, mutta ovat liian keskiluokkaisia äänestääkseen vasemmistoa. Samalla puolue yksinkertaisti viestiään, kuten Niinistökin myönsi, täten myötäillen kohderyhmänsä mukavuudenhalua, muutosvastarintaisuutta ja henkistä laiskuutta. Vihreiden poliitikoiden sielunmaisemasta kirjoitin aiemmassa blogissani.

Demarit ei saanut mitään jytkyä, vaikka olivat ansainneet (ansiotta) suosionsa nousun pelkästään haukkumalla hallitusta. Kuten Pressiklubissa todettiin, on puolue auringonlaskun alalla. Se on perua jostakin Breshnevin ajan savupiipputeollisuuden teollisista työpaikoista, vahvasta yhteiskunnan vastakkainasettelusta oikeistoon ja vasemmistoon, vaikka pysyy vielä pystyssä vahvan ay-liikkeen ansiosta. Veikkaan että suunta on alaspäin edelleen, johtuen perus-äänestäjäkunnan luonnollisesta poistumasta ja poliittisten vaihtoehtojen lisääntymisestä. Sekä tietysti maailman muuttumisesta. Ay-liike taipuu globalisaation edessä kerta toisensa jälkeen ja turha tästä on Antti Rinnettä syyttää.

Kokoomus sinnittelee vaaleista toiseen, hallitusvastuusta huolimatta. Minusta joku totesi Twitterissä hyvin, että puoluetta äänestetään varsin erilaisista lähtökohdista siksi, että halutaan pysytellä menestyjien karavaanissa. Kokoomus on onnistuneesti markkinoinut itseään palkansaajien puolueeksi, mikä on onnistunut johtuen koulutus- ja elintason noususta sekä globalisaatiosta. Että on ihmisiä, jotka näkevät globalisaatiossa mahdollisuuksia enemmän kuin vastustettavia haasteita. Kipukohtia voi kuitenkin löytää, kun pintaa raaputtaa, esimerkiksi kysymyksessä apteekkitoiminnan säätelyn purkamisesta, sen vastustamisesta tai vaikenemisesta kuoliaaksi. Kokoomus kuitenkin edelleen seisoo yksilön vastuun ja vastuullisen poliittisen hallinnon kannalla, pyrkimättä velkavedätykseen, minusta suoraselkäisesti ainoana puolueena. Alueellinen suhmurointi ei ole kuitenkaan pelkästään Kepulle ominaista, esimerkiksi Kalervo Kummola Tampereen valtuustossa yrittänee varmistaa sen, että veronmaksajien rahoitus rautatieaseman päälle rakennettavalle jäähallille järjestyy. 

Perussuomalaisten tappio oli selvä ja ilmeinen eikä siinä nokan koputtamista. Hallitusvastuu ja populismi on huono yhdistelmä. Sen verran ei poliittisilla analyytikoillakaan muistia ole ollut jäljellä, että SMP Veikko Vennamoineen ja Urpo Leppäsineen osoittivat saman nousun, uhon ja tuhon jo 80-luvulla. Kun luvattiin poistaa työttömyys 6 kuukaudessa. Mikäli Jussi Halla-aho nousisi PS:n puheenjohtajaksi, se marginalisoi puoluetta edelleen. Toivo ei ole suuri Sampo Terhonkaan tapauksessa, niin vahvasti puolue on ollut Soinin varassa. Erikoisen hyvää on se, että Matti Putkonen tuulivoimapelotteluineen, räjähtävine lepakoineen ei saanut äänivyöryä aikaan.

Kepun tuloksen huonontuminen voinee antaa toivoa siitä, että umpikepulaisissa kunnissa jotkut uudet tuulet voivat päästä puhaltamaan. Kuten on monen suusta todettu, niin Suomen pitäminen kauttaaltaan asuttuna tulee kovin kalliiksi, kun samalla nuoren kansan suunta on kaupunkeihin. Samoin maakuntien keskinäinen toisiaan syövä kilpailu resursseista, kuten rikkaan etelän rahasta. Sote-uudistus uusine maakuntamalleineen on omiaan paaluttamaan Kepun valtaa. Sitä maakunnallista kehityksen ja innovaatioiden nimissä tehtävää projektitehtailua ja tyhjäkäyntiä, jota seurasin erityisesti edellisessä työpaikassani. Kun yritetään uskotella, että kaikki kukoistavaan tulevaisuuteen tarvittavat resurssit löytyvät oman maakunnan sisältä.

Vasemmistoliitto on saanut selvästi uutta nostetta Li Anderssonista, samaa nostetta jota Paavo Arhinmäestä joskus toivottiin. Li’n ansioksi voidaan lukea kotiläksyjen lukeminen, eli asioihin perehtyminen ja täten laaja-alainen näkemys. Eikä hän ehkä esiintymisissään niin helposti sorru vasemmistopopulistisiin narratiiveihin, mitä puolue vaalimainonnassaan ylipäänsä harrastaa. Kuten esimerkiksi sote-uudistuksesta tehty demagoginen vaalivideo. Puhumattakaan jostain sisällissodan aikaisesta luokkataisteluretoriikasta, tyyliin Anna Kontula. Jos syrjäytyneen tai pienituloisen kannattaisi jotain puoluetta äänestää, niin Vasemmistoliittoa.

Kristillisdemokraatit ovat kävelevä ristiriita, yhdistäessään fundamentalistista uskoa politiikkaan. Mikä esimerkiksi on nähty kädenväännöissä avioliittolain uudistuksesta ja Päivi Räsäsen möläytyksistä. Samanmieliset kannattaa, suuri osa kansasta vihaa.

Ruotsalainen kansanpuolue taas paljasti poliittisen pelinsä, säilyttää ruotsinkieliset strategisissa valta-asemissa, puolustellessaan sairaalakysymyksessä Vaasan asemaa Seinäjoen sijasta. Osmo Soininvaaran esittämä kysymys jäi edelleen ilmaan, siis että jos Seinäjoella kouluruotsi ei riitä ruotsinkielisten palvelemiseen, niin miksi ruotsia sitten opiskellaan.

Valtakunnan uutinen taas näyttää olevan se, että merirosvot/Piraatit ja feministit saivat yhden edustajan valtuustoon. Piraattien edustajaksi valikoitui höyrypääksi lukeutuva Petrus Pennanen, joka näyttää ottavan tieteen käsitettä avuksi poliittiseen demagogiaansa. Höyrypää-nimitys siksi, että odottaisin tieteen nimissä puhuvalta jonkinlaista vastuullisuutta, ehdottavan toteuttamiskelpoisia uudistuksia (kannettavien tahi raahattavien Torium-ydinvoimaloiden sijaan), semminkin kun en näe, mitä yhteyttä päiväkodilla tai vanhustenhoidolla on vaikkapa oman alansa luonnontieteen kanssa. Feministien nousu taas oli odotettavissa, yhteiskunnallisen somekeskustelumme vanavedessä, vaikka siitä huolimatta ei tullut kuin se yksi edustaja.

Suurena vaalivoittajana pysyy siis nukkuvien puolue edelleen, eikä trendissä mielestäni ole kääntymisen merkkejä, jos ei mitään oikeasti uutta yritetä. Edustuksellisen demokratian ongelmista olen kirjoittanut ennenkin. Mutta kyllähän valtuustot pystyvät järjestäytymään, vaikka äänestysprosentti olisi 15. Verraten esimerkiksi kirkkovaltuustot. Mitä nyt huonoa äänestysprosenttia muistetaan harmitella vaalien jälkeen jonkin aikaa.