Saara Aallon menestys on ollut mukavaa seurattavaa, ei siinä mitään. Minusta parhaimpia asioita siinä oli, että maailma saa kuvaa, että on toisenlaisiakin suomalaisia. Sellaisia jotka eivät ole jäyhiä, varautuneita ja hiljaisia vaan luontevia, kielitaitoisia, iloisia ja rohkeita.

Mutta tämä ei ole jutun pointti. Menestyneet populaariviihteen edustajat (Saara Aalto, Pete Poskiparta jne.) julistavat meille, että unelmiaan kannattaa tavoitella vaikka läpi harmaan kiven. Viesti myös uppoaa mediaan kuin kuuma veitsi voihin. Kauniit ja lohduttavat narratiivit ovat mukavaa luettavaa, epävarman ja kaoottisen maailman keskellä. 

Rääsyistä rikkauksiin ja niin edelleen. Ei tarvitse kuin seurata mitä tahansa kykyjenetsintäkilpailua, niin innokkaita kandidaatteja riittää, jonotuslämpiöt tungokseen. Vaikka hyvin monesta kandidaatista maallikkokin erottaa, ettei todellista riittävää lahjakkuutta ole. Esimerkiksi viimeisin The Voice of Finland, nuori nainen totesi haluavansa elättää itsensä musiikilla, vaikka selvästikin ääni oli kireä, epävireinen ja tulkinta kliseisen yliampuva.

Joskus keskustelinkin asiasta itsensä mentalisti-taiteilijan Pete Poskiparran kanssa, kommentoidessani hänen blogiaan. Kysymykseni kuului, että entä jos nuori henkilö hakee, vaikka Teatterikorkeakouluun 7 kertaa peräkkäin, onko se enää tavoittelemisen arvoista. Peten mielestä kyllä, minun mielestä ei. Pointtini tuossa kohtaa on, että paljonko ko. hakija kuluttaa elämäänsä tavoittamattoman perässä juoksemiseen.

Mitä nuori aikuinen ihminen haluaa? Mahdollisuutta toteuttaa sydämensä ääntä? Vaiko punaisen tuvan ja perunamaan, lapsia, auton, kesämökin ja koiran. Taloudellisen turvan, onnellisen elämän. Kuinka usein nämä voi yhdistää?

Toiseksi esimerkiksi voidaan ottaa jääkiekko, joka on kai käytännössä ainoa urheilulaji Suomessa, jossa voi kohtuullisella menestyksellä elättää itsensä taloudellisesti. Ko. laji vaatii sen verran keskittymistä että monella lupauksella itsensä kouluttaminen toiseen ammattiin jää tekemättä. Olen lukenut että on olemassa uransa loukkaantumisen takia kesken jättämään joutuneita jotka ovat jääneet vähän tyhjän päälle. Taikka sitten, jos se lahjakkuus ei kuitenkaan riitä edes SM-liigatason kiekkoilijaksi. Vasta uutisoitiin, että lukuisissa muissa urheilulajeissa ollaankin sitten köyhyysloukussa, vaikka olisit melkein maailmanluokan tekijä.

Kauhuskenaario on se, että yhtä Saara Aaltoa ja Pete Poskipartaa kohden meillä on tuhansia uusia wannabe-elämäntapaintiaaneja, jotka elättävät itsensä kitkutellen sosiaalisilla tukiaisilla ja pätkätöillä, elämänsä jackpottia odotellessaan. Pahimmilleen turhautuessaan pakenevat päihteisiin ja syrjäytyvät.

Syrjäytymiseen johtava noidankehä voi syntyä pelkästään siitä, että ei koe elämäänsä ja oloaan mielekkääksi ilman että pääsee toteuttamaan 100 % sitä mistä aina haaveili. Väärinymmärretty nero, joka on  pakotettu tyytymään johonkin "vähempiarvoiseen". Narsistista ongelmallisuutta, syiden ulkoistamista, todellisuuspakoa, tuhoisaa kaikkien kannalta.

Laulukilpailu-realityjen hyvä puoli on toisaalta näyttää, ettei tie tähtiin ole lainkaan niin itsestään selvä, pelkkä asenne ja halu ei riitä.

Ehdottaisin, että sitä sydämen kuuntelun ihannetta vähän lavennettaisiin. Tekisi ammatikseen jotain sellaista, mikä on omien moraaliarvojen mukaista. Millä kokee olevan merkitystä. Jos saaraaaltomainen ura ei näytä lähteäkseen lentoon, voi vaikka lähihoitajan työ tuottaa onnea ja tyydytystä. Yhteiskunnassamme, koko maapallollamme on isoja vaikeita haasteita ratkaistavana, joiden tekemiseen tarvitaan jatkuvasti tuoreita, luovia ajattelijoita. Joiden ratkaisulla on miljoona kertaa enemmän merkitystä kuin laulukilpailun voitto.