Vuoden 2016 kesällä ponnahti tietoisuuteen Pokemon Go-ilmiö, joka sai miltei kaikenikäiset ihmiset juoksemaan mobiililaitteen kanssa pitkin pihoja ja puistoja. Siihen liittyen ihmeteltiin ja tuomittinkin Jyväskylän yliopiston professori Heinämaan lausuntoa, jonka mukaan ilmiö kertoo osaltaan siitä, että länsimaisilla ihmisillä elämä tyhjenee merkityksistä. Tämä ja varsinkin viittaus koulutukseen ja varhaiskasvatukseen tuntuukin äkkiseltään kaukaa haetulta. Vähän aikaa sitten uutisoitiin myös, kuinka aamukahdeksalta oli kerääntynyt pitkä jono Tampere-talon edustalle, uusien Muumimukien ostoaikeissa.

Onko näitten villitysten kritisoinnissa kyseessä se, mitä monet tuntuivat ajattelevan, eli että halutaan vain tuomita tai kieltää asia, jota ei ymmärretä? Prof. Heinämaan kritiikki aukeaa paljon paremmin toisessa artikkelissa. Voisiko olla niin, että kun arvot ja merkitykset ovat hukassa ja mielikuvitus vapaa-ajalla ei riitä kuin ehkä sohvalla telkkarin tuijottamiseen, puutetta kompensoidaan vaikka Pokemonien perässä juoksemisella? Tai jonotetaan uuden kauppaliikkeen edessä ilmaisia ämpäreitä? Tai Muumimukeja Tampere-talolla? Tieteen parissa toimivan ei kuulukaan antaa lausuntoja, jotka myötäilevät yleisiä käsityksiä. Kriittinen lausunto voi herättää ajattelemaan, miettimään itsestäänselvyyksiä uudella tavalla.

Sattuneesta syystä olen selaillut deittipalvelusta naisten profiileja. Tuntuu, että niin monella ikäiselläni naisilla liikunta ja urheilullisuus korostuu. Harrastuksena ja myös odotuksina kumppanin suhteen. Lenkkipolku tai spinning voi toki tuoda mielekkyyden elämään, vastapainona työlle. Metsässä samoilu voi avartaa, vaikkei marjoja poimisikaan. Liikuntaa kannattaa harrastaa pelkästä kuolemanpelosta. Minusta liika korostus kuitenkin inflatoituu. Jos vapaa-aikaan ei muuta mahdu, niin onko kyseessä mielikuvituksen puute, siis että lenkkipolulla yritetään juosta karkuun sisällyksettömyyttä?

Ex-kansanedustaja ja yhteiskuntavaikuttaja Mikael Jungner taas tylytti kansalaisia tahallaan toteamalla heitä hitaalla käyviksi, kapeakatseisiksi tonttuilijoiksi. Että avarakatseiset ihmiset ovat vähemmistössä. Lausunnossa voi olla ylimielistä elitismiä. Jos joku on tyhmyyttä, niin olisi hyvä jos sen pystyisi kunnolla perustelemaan. Jungnerin kirjoituksesta saa kuvan, että kansa olisi ”tuomittu tyhmyyteen”. En olisi itse niin pessimistinen, toteaisin, että kyseessä on enemmänkin henkinen laiskuus. Ei haluta tai viitsitä ihmetellä ja epäillä, kritisoida itsestäänselvyyksiä. Elämä menee kuin juna, kohdusta hautaan, mutta menköön? Jungnerin tekstinkin motiivina on tarve herätellä ajattelemaan. (Päätelmän henkisestä laiskuudesta muuten Jungner itse vahvisti twiitillään minulle).

Merkityksiä ts. elämän tarkoitusta on haettu perinteisesti uskonnoista, mutta niiden rooli on vähenemässä, ainakin länsimaissa, tiedon ja sivistyksen myötä. Tai sitten uskonnoista tai "henkisyydestä" nautitaan sopivassa määrin, formaatteina, itselle miellyttävinä cocktaileina. Yhteiskuntafilosofioista vasemmistolaisuus on myös sekin hiipunut. Entinen poliitikko Ele Alenius totesi omassa kirjoituksessaan, että pitäisi siirtyä hallittuun kehitykseen, jolloin yhteiskunta ottaisi vastuun mm. humaanin sivistyksen vaalimisesta. En usko tällaiseen ns. täysin ylhäältä johdettuun merkitysten ääreen saattamiseen, tänä yksilöllisyyden ihannoinnin aikakautena. Toisaalta professori Heinämaan esiintuoma varhaiskasvatus ja koulutus ovat jo tätä hallittua kehitystä.

Nykyisessä taloutta ja markkinavoimia, korostavassa yhteiskunnassa taas uusliberalismi nostaa päätään. Joka ajaa yksilon vapautta valtion holhouksesta, vaikka epäilen, että senkin tähtäin on pelkästään aineellisessa hyvässä.

Uskon, että merkityksiä haetaan ja niitä voi löytää, yksilöiden ja kansalaisten kautta. Kuten Tommy Tabermann kerran totesi haastattelussa vähän ennen kuolemaansa, elämässä on kyse sinun ja minun välisestä vuorovaikutuksesta. Oikeastaan, mistä muustakaan voisi olla? Koko somekulttuuri osoittaa, keskusteluryhmät tms. että ihmiset haluavat ja tarvitsevat sosiaalista toimintaa. Vaikka osaa siitä voisi moittiakin pinnalliseksi ja omissa ”kuplissaan” saman mielisten kanssa tapahtuvaksi. Ihmiset janoavat kulttuuria, josta saada elämyksiä. Kesäfestivaalit tekevät yleisöennätyksiä. Elokuvissa käynti pitää pintansa, vaikka sisältö voisi olla ladattavissa netin kautta suoratoistona ja monesti jopa ilmaiseksi. Taloudellisten paineiden vuoksi tehdään esityksiä kirjastojen lakkauttamisista, mutta ihmiset eivät halua niistä luopua. Vaikkakin kirjalla käyttöliittymänä meneekin huonosti, mutta se on toinen juttu.

Onnellisuusprofessorin mukaan onni elämässä voi olla pelkästään pienten ystävällisten tekojen ja aineellisten hankintojen tekemistä toisille, ennemmin kuin itselleen. Mediassa on säännöllisesti tarinoita ihmisistä, jotka ovat kohdanneet jonkun traumaattisen kokemuksen, esim. sairaskohtauksen tai läheisen kuoleman ja sen myötä elämän arvot ovat menneet uuteen järjestykseen. Heidän opetuksensa tuntuu kuuluvan, että ”ole pienistä hetkistä onnellinen”. Kun niistä voisikin nauttia, vailla syyllisyydentuntoa. Mielestäni niitä merkityksiä kannattaa kuitenkin pohtia, aika ajoin.