maanantai, 10. heinäkuu 2017

Mihin teologeja ja piispoja tarvitaan?

Yhteiskunnallsena keskustelufoorumina päteväksi ja median huomioimaksi osoittautunut Suomi Areena alkaa taas. Tilaisuuden nettiportaali uutisoi kirkon vahvaa läsnäoloa tapahtumassa, jopa kahdeksan ev. lut. piispaa mukana.

Eipä siinä mitään, kyllä esim. luterilaisen kirkon roolista ja tilasta yhteiskunnassamme keskustella kannattaakin, vaikka toisaalta näyttää ilmiselvältä, että nämä tilaisuudet on järjestetty kirkon lobbaamiseen. Ja täten epäilen, että kovin kriittiset äänet kirkon yhteiskunnallista ts. poliittista valtaa kohtaan jäävät paitsioon tai vaikka sellaisia esitetään (kiintiökriitikot keskustelupaneeleissa), niin ne vaietaan kuoliaaksi.

Asiat missä olen huomannut piispan vuorovaikutusta, on ollut keskustelu tasa-arvoisen avioliittolain käsittelyssä sekä kannanottona homojen kirkossa vihkimisen puolesta. Jotka kannanotot ovat sikäli jääneet yksittäisiksi (Mäkinen) että kirkon virallinen kanta on kielteinen. Samoin piispa on saattanut ärähtää kun jälleen kerran on virinnyt keskustelu helatorstain ja loppiaisen siirroista viikonlopulle. Piispa on väittänyt, että luonnontieteellä ja teologialla on kovasti yhteyttä, minkä olen itse perustellusti osoittanut olevan potaskaa. Joku piispa lienee ottanut kantaa maahanmuuttajatilanteeseenkin liittyen, vaikka itsensä aidosti likoon laittavia, karkotusten parissa taistelevia ja homoja vihkiviä on ollut yksittäisissä papeissa.

Kirkon yhteiskunnallisen aseman yksi tukipilari on teologian eli jumaluusopin opettaminen yliopistoissa. Joka akateeminen status saanee tavallisen kansalaisen ajattelemaan, että evankelisluterilainen uskonoppi on jotenkin ”parempi” kuin moni muu usko tai henkisyyden osoitus, kuten vaikka nyt modernit yksisarvishoidot tai enkelipallot. Vasta sain lukea mm. väitöskirjaprojektista, jossa mietitään pitäisikö avaruuden pieni vihreä mies kohdatessa kastaa kristinuskoon vaiko ei. Tällaisella täysin spekulatiivisella mielipidekysymyksellä ei voi millään olla tekemistä tieteen kanssa. Epäilen, että teologien tärkein tutkimuskysymys on saada kirkon asema muuttuvassa sekularisoituvassa yhteiskunnassa perustelluksi aina uudestaan.

Ehkä kirkon poppamiehillä joku esimieshierarkia tarvitaan, perinteisiin perustuen. Voihan se olla, että piispalla suunnattoman kokemuksensa ja kouluttautuneisuutensa ansiosta on jotakin erityistä jumalallista, salattua viisautta, sellaista jota sitten erilaisilla julkisilla keskusteluareenoilla ja mediassa voi sopivina annoksina jakaa meille maan matosille. Julkistaa että kirkon asema yhteiskunnassa on perusteltu osana "perinteitä" ja sitä ei ole mitään aihetta tarkastella uudestaan. (Ne perinteetkin ovat muuttuvaa sorttia).

En ole kirkonihmisiltä yhtään kovin nerokasta tai oivaltavaa kommenttia kuullut. Päinvastoin, heidän sanomansa kuulostaa sellaiselta, jonka periaatteessa kuka tahansa meistä voi omilla aivoillaan päätellä. Ja kun näin on, sanomansa kuulija voi ehkä kokea ahaa-elämyksen, että hänen omat ajatuksensa myötäilevät tällaisen Suuren Ajattelijan näkemyksiä. Joka itsetehostus voi olla osa mekanismia, joka pönkittää kirkon poliittista valtaa ja piispoja täten tarvitaan ainoastaan tätä varten.

maanantai, 5. kesäkuu 2017

Perässähiihtoa biotaloudella?

Ajauduin tässä Twitter-keskusteluun Satu Hassin kanssa, kuunneltuani sinänsä mainion YLE:n Politiikkaradion , jossa Mauri Pekkarinen ja Satu Hassi väittelivät liittyen Suomen biotalousstrategioiden mukaisiin metsäbiomassan lisähakkuisiin ja siitä mahdollisesti aiheutuviin kasvihuonekaasupäästöihin (khk).

Asiaan liittyy myös Helsingin Sanomissa uutisoitu Ilmastopaneelin raportti, jonka HS otsikoi: ”Hallituksen kaavailemat metsien lisähakkuut kasvattavat päästöjä”. Keskeinen ongelma keskustelussa on se asia tai tarkasteltava systeemi, mikä valitaan. Kuten vanha sananlasku toteaa: Toinen puhuu aidasta, toinen aidan seipäistä. Tarkastellaanko siis päästöjä vaiko metsien hiilivarastoa. Ensinnäkin toteaisin, että mitä HS:n jutun otsikkoon tulee, niin koska suomalainen metsä kasvaa hitaasti, niin tottakai metsän energiakäytöstä hiiltä vapautuu nopeammin ilmakehään kuin sama määrä sitoutuu puun kasvuun. Ilmastopaneelin raportista otettu HS:n jutun väittämä 2 kuuluu: ”Hakkuiden ja puunkorjuun lisääminen pienentää Suomen metsien hiilinielua ja metsien hiilivarastoa vähintään vuosikymmeniksi eteenpäin verrattuna tilanteeseen, jossa niitä ei lisätä.”

Kuten Ilmastopaneelin raportissa todetaan, ”Väittämässä ei esitetä Suomen metsien hiilivaraston pienenevän lisähakkuiden seurauksena.” Helsingin Sanomien otsikosta, samoin kuin Satu Hassin puheista, voi tavallinen tossunkuluttaja saada varsin päinvastaisen käsityksen, mikä ehkä tarkoituskin. Somessa olen kuullut myös sen tason väittämiä, että Suomen metsät ollaan nyt polttamassa kaikki energiaksi, jopa professoristasoisen ihmisen toteamana.

Kuten Pekkarinen toteaa Politiikkaradiossa Hassille, useampaan kertaan, aivan kuin rautalangasta: ”Jos metsiemme hiilivaraston kasvu on nykytilanteessa 30-40 miljoonaa CO2-tonnia vuodessa, ja se lisähakkuiden kautta vähenee 20 milj. tonnia, niin se netosti silti kasvaa”. Metsien hiilivarasto siis kasvaa joka tapauksessa Suomessa, suurinpiirtein kasvu on samat 20 milj. tonnia per vuosi, siinä tilanteessa että suunnitellut lisähakkuut toteutetaan.

Lisäksi tilanteessa voi olla hulluinta, että meitä suomalaisia EU:ssa rangaistaisiin tästä kasvun hidastumisesta tuntuvasti enemmän kuin toista EU-maata, joka lähtee metsien hiilivaraston kasvattamiseen suurinpiirtein nollatilanteesta, hakattuaan metsänsä jo historian hämärissä.

Väärinkäsitysten mahdollisuus on ilmeinen, ja tätä ilmeisesti käytetään hyväksi ideologisessa poliittisessa lobbauksessa. Lobbauksessa myös argumentointivirhe nimeltään maalitolppien siirtely näyttää olevan sallittua. Eli ne aidat ja aidan seipäät.

Hassi ei haliua puhua EU:sta, vaan siirtää maailtolpat Intian tilanteeseen, jossa on päätetty lisätä merkittävästi aurinkosähköä kivihiilisähköön sijoittamisen sijasta. Tuon voisi kuitata pelkästään toteamuksella, että Intiassa aurinko paistaa hiukkasen eri lailla kuin Suomessa ja Euroopassa. On ennustettu, että Saksan Energiewendessä ajaudutaan tuottamaan sähköä fossiilisesta sitä enemmän, mitä enemmän aurinko- ja tuulivoiman tuotantokapasiteettia lisätään. Talouselämä totesi, että Energiewendessä khk-päästöt eivät vähene ja tulee kovasti kalliiksi.  Totesin itse joskus, että liekö koko Energiewende kivihiili- ja maakaasuvoiman viherpesua.

Auringolla ja tuulella ei Suomessa valtakunnallisesti olennaista sähköntuotantoa tulla pyörittämään vielä pitkään aikaan. Tuulivoimaa tultaneen saamaan 6-8 TWh nykyvauhdilla, joka on noin 10 % nykyisestä sähkön kulutuksesta, samoin aurinkosähköstä on kaavailtu saavan 4 - 25 TWh vuoteen 2050 mennessä, huomaa suuri epävarmuustekijä. Nykysähkönkulutuksessa ei näy myöskään sähköautoinfran vaatima lisäkulutus. Skenaario, jota Hassi ei tässä ottane huomioon, on että tämä voi ajaa lisäsähkön tuotantoa kohden ydinvoimaa.

Satu Hassi vetoaa sähköautojen hinnan laskemiseen, jopa polttomoottoriauton hinnan tasolle muutaman vuoden sisällä. Sähköautojen tuloa maanteille ei kiistäne kukaan, sen sijaan on turha uskoa, että kuluttajien ostokäyttäytyminen muuttuu radikaalisti parin vuoden päästä. Suomen autokanta on nykyisellään noin 15 vuotta vanhaa, jakeluinfra pitäisi rakentaa, sähköauton toiminta pakkasella on osin ratkaisematta, toimintasäde pitäisi nostaa moninkertaiseksi nykyisestä jne. Ihmisillä on myös epäluulo uusia teknologioita kohtaan. Sen näki pelkästään silloin, kun bioetanolia ruvettiin sekoittamaan bensaan, jolloin pakkastalvesta johtuvat käynnistysongelmat pantiin etanolin syyksi.

Lisäksi, kuten Hassikin toteaa, khk-päästöjen arviointiin liittyy monia suuria epävarmuustekijöitä, ”tieteellistä vaikeutta”, esimerkkinään peltomaahan sitoutuva hiilivarasto. Voidaan ylipäänsä tarkastella skenaarioiden alkuoletuksia. Miten esimerkiksi systeemi metsien hiilivarastosta asetetaan: Tarkastellaanko metsän yhtä puulajia, sen osaa (oksat, runkopuu tms,), yhtä metsäaluetta vai koko Suomen metsistöä. Suomesssa kun kasvaa kaikenaikaa monenikäistä ja monentyyppistä metsää, samoin kuin hiiltä nopeammin sitovaa agrobiomassaa. Ilmakehän CO2 sitoutuu yhtä lailla kaikenlaisen biomassan kasvuun.

Yksi harmittavimmista asioista, joka kuulunee poliitikkojen kuten Hassin ja monien professorienkin argumenttipankkiin, suorastaan klisee, on ns. IT-harha. Eli että ideologisten uusiutuvien energioiden kasvuskenaarioiden epäilyssä olisi kyse pelkästä asenneongelmasta, siis jos tarkastellaan kuinka Nokia ja IT-teknologia ovat tehneet teknologisia läpimurtoja.

Jokainen, joka on työskennellyt energia- ja prosessiteknologiaan liittyvän T&K-toiminnan ja innovaatioiden parissa (kuten minä esimerkiksi vuosikymmeniä) tietää, että elinkaari keksinnöistä kaupallisiksi tuotteiksi on aivan eri luokkaa kuin it-tai peliteollisuudessa. Uusi kännykkäpeli voi myydä miljoonia kappaleita vuorokaudessa nettilatauksen mahdollisuuden takia, mutta uusia voimalaitoksia ei voi ladata, asentaa ja operoida nettitiedostosta. Tutkimus, tuotekehitys, käyttöönotto ja kaupallinen levitys kestävät vuosia, jopa vuosikymmeniä. Esimerkkejä prosessiteknologian kehittämisen hitaudesta löytyy vetytaloudesta. Astuessani työelämään 90-luvun alussa, USA:n Energiaministeriö esitteli konferenssissa polttokennoautoihin liittyviä kehitysprojekteja.  Samoin Tekes on satsannut bioteknologiaan noin toistakymmentä vuotta.

Teknologiaa kehittävät tietävät, että Suomesta ponnistava pk-yritys vaatii ensin onnistumisen kotimarkkinoilla. Jos se olisi paraatimarssia, pelkästään asenteesta kiinni, läpimurtoja olisi jo. Yritystoimintaa toki on, mutta mitään valtavia menestystarinoita en vielä ole kuullut. Aurinkolämpökeräinteknologiaa kaupitteleva Savosolar Oy noousi konkurssin partaalta tanskalaisten tilausten turvin. Bioenergia-alalla Volter Oy on saanut toimintansa kannattavaksi, vuosien jälkeen. Mitä taas tapahtui Winwind Oy:lle joka näivettyi pois - kurki kuoli ennenkuin suo suli. Kansanedustajan on helppo puhua, poliittisen virkamiesjärjestelmän tuulensuojasta.

Olen nähnyt julkaisuja, joissa on todettu, että mobiilin IT-teknologian suurin pullonkaula on akkuteknologian hidas kehitys ja tähän ei ole mullistavia ratkaisuja näköpiirissä. Toinen asia on esimerkiksi litium-metallin riittävyys. Kyse ei ole pelkästään teknologian hinnasta, kuten Hassi minulle Twitterissä väitti. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö energian tuotantoteknologiassa voitaisi saada nopeitakin teknologiahyppäyksiä, mutta paljon harvinaisempia ne ovat kuin IT-teknologiassa. Toiminnassa kamppaillaan luonnonlakeja vastaan joka päivä, ei nikkaroida bittejä ja algoritmejä pelkästään, pitsan ja kolajuomien voimalla siisteissä sisätiloissa.

Toki olen sitä mieltä, että maailma menee oikeaan suuntaan, pois fossiilisista kohden uusiutuvia ja energiatehokkuus paranee. Mutta esitetyistä skenaarioista aikataulujen suhteen olen skeptinen, eikä siinä ole kyse pelkästä asenneongelmasta. Minkälaisia poliittisia virheitä voidaan tehdä sen harhan varassa, että tilanne muuttuu parissa vuodessa.

Mitä tulee siihen, onko Suomi ”perässähiihtäjä” biotalousstrategiallaan, toteaisin että Suomen voi olla mahdollista tehdä pitkään hyvää tiliä biopolttonesteillään, siis siihen asti kunnes uusiutuvan sähkön tuotannon hyötysuhteisiin ja varastointiteknologiaan saadaan mullistavia ratkaisuja markkinoille. Samoin puusta ei tarvitse tehdä pelkästään energiaa, vaan muovia, kemikaaleja, lääkkeitä, elintarvikkeita joissa tuotteissa perustana energia- ja polttonestesovelluksiin kehitetty teknologia. Tämäkin niistä puun jäteosista, jotka eivät kelpaa vaikkapa puutaloihin tai puukuidusta tehtyihin vaatteisiin. Esim. Neste Oil tekee uusiutuvaa muovia biojätteistä, samaan teknologiaan perustuen joka aiemmin tuomittiin palmuöljyn käytöstä dieselin raaka-aineena.

tiistai, 23. toukokuu 2017

Katastrofiuutisoinnin kaava

Manchesterin terrori-isku on tietysti valitettava, halpamaisesti toteutettu, epäinhimillisen rikollinen tapahtuma. Uhrien ja loukkaantuneiden lukumäärä tarkentuu ja pelko on, että nousee. Tapahtuneen traagisuutta ei käy kiistäminen, mutta sen sijaan jaksaa vaivata, jopa ärsyttää median tapa suhtautua asiaan.

Tuntuu, että täysin kaoottiseen tapahtumaan yritetään saada uutisoinnin avulla jotain hallinnan otetta, keinolla millä hyvänsä. Vaalia epärealistista, uskonfundamentalistista käsitystä siihen, että tällaisen voisi jotenkin saada kontrolliin, olla jopa estettävissä. Vaikka vapaassa, demokraattisessa yhteiskunnassa ei yksilön vapauksia voi koskaan tukahduttaa niin, että eliminointi onnistuisi.

Sittenpä tykitetään uutisilla, ”hetki hetkeltä”. Tuottamisessa ei olla köyhiä eikä kipeitä. Uutisoinnissa, joka ei tuo juurikaan yleisön kannalta olennaisia yksityiskohtia tai johtopäätelmiä esiin. Ensin kerrotaan tietysti kuolleet ja loukkaantuneet. Someseinät ja TV-uutiset täyttyvät kuvista ja videopätkistä vaikkapa tiellä kulkevista ambulansseista ja pakenevista ihmisistä. Yhteisestä sopimuksesta sentään jätetään sellainen aineisto näyttämättä, josta oikeasti näkyisi jotain. Järjestetään toimittaja passiin, tyhjäkäynnille kadunvarteen noin kilometrin päähän tapahtumapaikasta. Tähän sitten ”otetaan yhteyttä” vähän väliä kysyäkseen, että ”mitä siellä nyt tapahtuu”. Niin kuin siellä tapahtuisi jotain sellaista, joka toisi olennaista uutta tietoa asiasta. Vain siltä varalta, että pikavoitto napsahtaisi ja jotain tapahtuisi, jolloin se päästään uutisoimaan ensimmäisenä. Kisa siitä, kuka ensimmäisenä pääsee kertomaan, edelleen vauhdittaa sisällöstä ja faktojen tarkistuksesta tinkimistä.

Seuraava aalto on puida asiaa uutisissa, ajankohtaisohjelmissa ja erikoislähetyksissä. Kun kunnolla ei voi tietää ennen tutkinnan etenemistä niin spekuloidaan. Toimittajat spekuloivat toinen toisilleen, spekuloidaan armeijan, poliisin ja poliitikkojen edustajien kanssa. Tyhjäkäyntiä niinkin oivaltavilla kysymyksillä ”Miten tällaista voi tapahtua” ja ”Voiko tällaista sattua meillä Suomessa” tai ”Miten meillä Suomessa on varauduttu tällaiseen”. Vastauksena saadaan toki kaikenlaista mutta sen merkitys asiassa jää vähäiseksi tai olemattomaksi. Ja sitten kun tutkinnasta viimein tulee jotain uutta käänteentekevää tietoa, niin sillähän saadaan uusi spekulointikierros pystyyn.

Liekö joku mediatutkija kehittänyt jo korrelaation sille, kuinka kauan terrori-isku pysyy mediassa pinnalla suhteessa siihen, kuinka kaukana Suomesta asia tapahtuu. Suomessa tapahtuneesta iskusta uutisoitaisiin vielä ensi viikollakin.

Asiantuntija toisensa jälkeen toistaa sen saman, minkä lapsikin tietää, että tällaiset terrori-iskut eivät koskaan voi olla täysin estettävissä. Ja tämä nostetaan lehtiin ja nettiportaaleihin joka ikinen kerta.

Katastrofeja, terrorismia ja onnettomuuksia uutisoidaan toki siksi, että se myy, olipa sen laatu ja ennen kaikkea merkitys yleisölle kuinka vähäinen tahansa. Riski salamannopeassa globaalissa uutisoinnissa on, että uudet terroristikandidaatit saavat intoa ja uskoa asiaansa. Suomen Poliisikin on tämän asian todennut julkisesti, vaikka media toki asiasta vaikenee. YLE:n ei tarvitsisi toimia kaupallisen median ehdoilla näissä asioissa, mutta silti tänä tiistaiaamuna YLEn Aamu-TV oli täysin tämän uutisoinnin parissa, MTV3:n Huomenta Suomi otti sentään muutakin sisältöä esiin.

Tämä tyhjäkäynti lienee tapa hoitaa asia ja ahdistus pois mielestä, jotta päästään takaisin omaan turvalliseen arkeen, mahdollisimman nopeasti. Mässäilyä traagisilla tapahtumilla, jolla media saa taas tilaisuuden nostaa itseään ja toisiaan. Useassa yhteydessä toimittajat, mm. YLEn Matti Rönkä, ovat itse antaneet ymmärtää, että ”koneisto” on viritetty juuri sitä varten, että tätä makaaberiuuden rajoilla pelaavaa massauutisointia päästään toteuttamaan. Jonka koneiston resurssit voivat olla poissa siitä uutisoinnista, jolla on todella tavalliselle Suomen kansalaiselle merkitystä.

Ikävästi tästä tulee mieleen asia, että media janoaa tällaisia tapahtumia jauhettavaksi lihamyllyynsä, koska se on suhteellisen helppo ja varma tapa pitää kiinni mediaa seuraavasta yleisöstä. Paitsi, no, ennen kaikkea, koska se myy.

Aiempia versioita samasta aihepiiristä:

Eläköön lehdistönvapaus

Ihmisten on saatava tietää?

tiistai, 16. toukokuu 2017

Eläköön lehdistönvapaus?

Kuulemma Suomi on keikahtanut pykälän alaspäin lehdistonvapausasteikolla. Julistettakoon yleinen hätätila asian korjaamiseksi. Hälyttäkää poliisi, palokunta ja armeija.

Tämä oli kai ns. Sipilägaten ansiota. Tapauksen, josta perusteena olleista jääviysepäilyksistä Sipilä selvisi puhtain paperein. Ko. #Ylegate'sta ollaan julkaisemassa kirjakin, asianosaisten journalistien toimesta kai. Nimimerkillä "The evidence I shall give will be the truth, the whole truth and nothing but the truth."

Ylegate-kirjan yksi julkaisijoista, Salla Vuorikoski totesi minulle Twitterissä jupakan ollessa kuumimmillaan, että luottaa siihen, että median esittämät epäilykset (kuten Sipilägate) tutkitaan asianmukaisesti ja todetaan niiden totuusarvo. OK, mutta tarkoittaako se sitä, että kenestä tahansa voi esittää mitä epäilyksiä tahansa, olemattomallakin perustoilla? Että vaikka selvitykset osoittaisivat epäilykset perättömiksi, niin mahdollinen henkinen ja aineellinen vahinko, löysässä hirressä roikkuminen, mikä kohteelle aiheutuu, ei merkitse mitään? Journalistin ohjeetkin sanovat kai tästä jotain, jos niitä vähän pidemmälle jaksaa lukea.

Energian, joka kuluu lehdistöltä jatkuvaan itsensä tykö tekemiseen ja omasta roolistaan kehityillä sankaritarinoilla retosteluun, voisi se käyttää töihinsä, satsata sisältöihin.

Se omahyväinen ja totuudenjanossaan erehtymätön lehdistö, joka vapaasti valitsee uutisointinsa perustaksi jutun myyvyyden, jonka menettelytavan yhden ulottuvuuden mainio Klikinsäästäjä-niminen projekti ja verkkosivusto osoittaa. Media joka kertoo meille ”päivän ruumiit”, myy murhia, katastrofeja ja terroritekoja. Kertoo näistä kaikki mahdolliset ja mahdottomat yksityiskohdat ja moneen kertaan. Mässäilee niillä. Lisänä keskinäinen kisa siitä, kuka ensimmäisenä pääsee uutisoimaan jonkun detaljin.

Tulevatko totuus ja asian merkittävyys jutun myyvyyden jälkeen? Yksi esimerkki tästä voisi olla YLE:n uutisoima uhkakuvakysely. Kuten Twitterissäkin moni jo ehti todeta, niin kansalaisille moninkertaisesti realistisemmat uhat, kuten auto-onnettomuuteen joutuminen tai vaikka kadulla liukastuminen, olivat jääneet pois.

Onko siis niin, että juttujen uutisarvo määrittyy pelolla ja skuupeilla, klikkausten määrillä, totuuden ja asian tosiasiallisen merkittävyyden sijaan.  Näin se vaan taitaa monesti mennä, toteavat journalistit hetkisen ehkä kiusaantuneena. Mutta ei aina sentään, muistuttavat. Otetaas taas, malja lehdistönvapaudelle. Parempi hävetä hetki kuin katua koko loppuelämänsä.

lauantai, 13. toukokuu 2017

Tylyttäjät ja elämän merkitykset

Vuoden 2016 kesällä ponnahti tietoisuuteen Pokemon Go-ilmiö, joka sai miltei kaikenikäiset ihmiset juoksemaan mobiililaitteen kanssa pitkin pihoja ja puistoja. Siihen liittyen ihmeteltiin ja tuomittinkin Jyväskylän yliopiston professori Heinämaan lausuntoa, jonka mukaan ilmiö kertoo osaltaan siitä, että länsimaisilla ihmisillä elämä tyhjenee merkityksistä. Tämä ja varsinkin viittaus koulutukseen ja varhaiskasvatukseen tuntuukin äkkiseltään kaukaa haetulta. Vähän aikaa sitten uutisoitiin myös, kuinka aamukahdeksalta oli kerääntynyt pitkä jono Tampere-talon edustalle, uusien Muumimukien ostoaikeissa.

Onko näitten villitysten kritisoinnissa kyseessä se, mitä monet tuntuivat ajattelevan, eli että halutaan vain tuomita tai kieltää asia, jota ei ymmärretä? Prof. Heinämaan kritiikki aukeaa paljon paremmin toisessa artikkelissa. Voisiko olla niin, että kun arvot ja merkitykset ovat hukassa ja mielikuvitus vapaa-ajalla ei riitä kuin ehkä sohvalla telkkarin tuijottamiseen, puutetta kompensoidaan vaikka Pokemonien perässä juoksemisella? Tai jonotetaan uuden kauppaliikkeen edessä ilmaisia ämpäreitä? Tai Muumimukeja Tampere-talolla? Tieteen parissa toimivan ei kuulukaan antaa lausuntoja, jotka myötäilevät yleisiä käsityksiä. Kriittinen lausunto voi herättää ajattelemaan, miettimään itsestäänselvyyksiä uudella tavalla.

Sattuneesta syystä olen selaillut deittipalvelusta naisten profiileja. Tuntuu, että niin monella ikäiselläni naisilla liikunta ja urheilullisuus korostuu. Harrastuksena ja myös odotuksina kumppanin suhteen. Lenkkipolku tai spinning voi toki tuoda mielekkyyden elämään, vastapainona työlle. Metsässä samoilu voi avartaa, vaikkei marjoja poimisikaan. Liikuntaa kannattaa harrastaa pelkästä kuolemanpelosta. Minusta liika korostus kuitenkin inflatoituu. Jos vapaa-aikaan ei muuta mahdu, niin onko kyseessä mielikuvituksen puute, siis että lenkkipolulla yritetään juosta karkuun sisällyksettömyyttä?

Ex-kansanedustaja ja yhteiskuntavaikuttaja Mikael Jungner taas tylytti kansalaisia tahallaan toteamalla heitä hitaalla käyviksi, kapeakatseisiksi tonttuilijoiksi. Että avarakatseiset ihmiset ovat vähemmistössä. Lausunnossa voi olla ylimielistä elitismiä. Jos joku on tyhmyyttä, niin olisi hyvä jos sen pystyisi kunnolla perustelemaan. Jungnerin kirjoituksesta saa kuvan, että kansa olisi ”tuomittu tyhmyyteen”. En olisi itse niin pessimistinen, toteaisin, että kyseessä on enemmänkin henkinen laiskuus. Ei haluta tai viitsitä ihmetellä ja epäillä, kritisoida itsestäänselvyyksiä. Elämä menee kuin juna, kohdusta hautaan, mutta menköön? Jungnerin tekstinkin motiivina on tarve herätellä ajattelemaan. (Päätelmän henkisestä laiskuudesta muuten Jungner itse vahvisti twiitillään minulle).

Merkityksiä ts. elämän tarkoitusta on haettu perinteisesti uskonnoista, mutta niiden rooli on vähenemässä, ainakin länsimaissa, tiedon ja sivistyksen myötä. Tai sitten uskonnoista tai "henkisyydestä" nautitaan sopivassa määrin, formaatteina, itselle miellyttävinä cocktaileina. Yhteiskuntafilosofioista vasemmistolaisuus on myös sekin hiipunut. Entinen poliitikko Ele Alenius totesi omassa kirjoituksessaan, että pitäisi siirtyä hallittuun kehitykseen, jolloin yhteiskunta ottaisi vastuun mm. humaanin sivistyksen vaalimisesta. En usko tällaiseen ns. täysin ylhäältä johdettuun merkitysten ääreen saattamiseen, tänä yksilöllisyyden ihannoinnin aikakautena. Toisaalta professori Heinämaan esiintuoma varhaiskasvatus ja koulutus ovat jo tätä hallittua kehitystä.

Nykyisessä taloutta ja markkinavoimia, korostavassa yhteiskunnassa taas uusliberalismi nostaa päätään. Joka ajaa yksilon vapautta valtion holhouksesta, vaikka epäilen, että senkin tähtäin on pelkästään aineellisessa hyvässä.

Uskon, että merkityksiä haetaan ja niitä voi löytää, yksilöiden ja kansalaisten kautta. Kuten Tommy Tabermann kerran totesi haastattelussa vähän ennen kuolemaansa, elämässä on kyse sinun ja minun välisestä vuorovaikutuksesta. Oikeastaan, mistä muustakaan voisi olla? Koko somekulttuuri osoittaa, keskusteluryhmät tms. että ihmiset haluavat ja tarvitsevat sosiaalista toimintaa. Vaikka osaa siitä voisi moittiakin pinnalliseksi ja omissa ”kuplissaan” saman mielisten kanssa tapahtuvaksi. Ihmiset janoavat kulttuuria, josta saada elämyksiä. Kesäfestivaalit tekevät yleisöennätyksiä. Elokuvissa käynti pitää pintansa, vaikka sisältö voisi olla ladattavissa netin kautta suoratoistona ja monesti jopa ilmaiseksi. Taloudellisten paineiden vuoksi tehdään esityksiä kirjastojen lakkauttamisista, mutta ihmiset eivät halua niistä luopua. Vaikkakin kirjalla käyttöliittymänä meneekin huonosti, mutta se on toinen juttu.

Onnellisuusprofessorin mukaan onni elämässä voi olla pelkästään pienten ystävällisten tekojen ja aineellisten hankintojen tekemistä toisille, ennemmin kuin itselleen. Mediassa on säännöllisesti tarinoita ihmisistä, jotka ovat kohdanneet jonkun traumaattisen kokemuksen, esim. sairaskohtauksen tai läheisen kuoleman ja sen myötä elämän arvot ovat menneet uuteen järjestykseen. Heidän opetuksensa tuntuu kuuluvan, että ”ole pienistä hetkistä onnellinen”. Kun niistä voisikin nauttia, vailla syyllisyydentuntoa. Mielestäni niitä merkityksiä kannattaa kuitenkin pohtia, aika ajoin.